Leijona 2018!

Synnytyksen jälkeinen aika osa 1

Minun synnytyksen jälkeinen aika ei ollut helpoimmasta päästä. Kärsin kaikennäköisistä tulehduksista, kuumeilusta ja muista oireista. Rintani oli erittäin huonossa kunossa ja jokainen imetys tuntui puukon iskulta. Itkin joka kerta, vaikken itse luokittelisi itseni herkäksi kivulle. Minua kuitenkin sattui niin, että jopa minun korkea kipukynnys sanoi "Au". Sain antibioottikuurin yhteen tulehdukseen kun heti perään puhkesi toinen.

Tällaisina hetkinä, kun oma terveystila vain heikkeni ja vastuut sen kun kasvoivat, alkaa stressi painaa ja epätoivon olo syntyy. Ilman miestäni ja muun sosiaalisen verkoston tukea en olisi pärjännyt. Mieheni käytti kaikki mahdolliset lomapäivät, jotta huolehtisi meidän temperamenttisesta pikkuäkäpussista, josta lähti kova ääni, joka sai minua hämmästelemään miten niin pienestä enkelistä voi lähteäkin sellainen meteli. Tämä pienokainen oli ja on aina ollut äänekäs, vaativa ja ilmaissut itsensä ja tarpeensa melko selkeästi. Toisaalta pidän tätä piirrettä luottamuksen osoituksena, että tyttö paitsi näyttää tunteitaan mutta myös uskaltaa pyytää asioita.

Olemme viettäneet öitä tytön vierellä. Olemme valvoneet muista menoista ja kivusta huolimatta häntä sylissä pidellen koska tiesimme sen olevan vain välivaihetta, joka lopulta menee ohi. Aikanaan tytön rytmi tasaantuu ja oppii luottamaan siihen, että äiti ja isä ovat aina lähellä valmiita vastaamaan avuttoman pienokaisen avunhuutoihin ja perustarpeisiin.

Tyttö kasvoi liian nopeasti. Aivan liian nopeasti niin, että kasvun perässä oli ja on edelleen välillä hankala pysyä. Jo parin kuukauden ikäisenä hän alkoi ääntelee kaikenlaista ja pyrkiä puhumaan ja liikkumaan. Jo nelikuisena alkoi "ryömiä" kääntymällä kyljeltä toiselle. Hänellä oli kiire kasvaa ja tutustua ympäröivään maailmaan itsenäisemmin, kunnes hän onnistui ottamaan ensimmäiset askeleet jo 9 kuisena.

Välivaiheita oli vaikka minkälaisia ja niiden kesto vaihteli aina muutamasta viikosta moneen kuukauteen. Välillä hän nukkui huonosti ja välillä nukkui ainoastaan meidän keskellä niin, että jalka oli isin suussa ja minun hiukset kietoutuneina hänen sormiensa ympärille - joka oli muuten aika kivuliasta, kun heräsi siihen että joku repii hiustupon päästä. Välillä tyttö on pelokas eikä uskalla liikkua missään yksin ja välillä huutaa "minä itse" eikä häntä saanut auttaa missään.

Pointti on se, että vaikeuksia, esteitä ja mutkia tupsahtaa tielle. Niitä joko kiertää ja voittaa tai luovuttaa ja antaa niiden tehdä työnsä - estää elämästä täysillä. Jos antaa asioiden tapahtua omalla painollaan ja vastaanottaa myös vaikeudet, voi huomata, että kaikella on tarkoituksensa ja opetuksensa...