Leijona 2018!

Edessäni avautui Kivinen polku, joka johti paratiisimaisemaan. Taionomainen metsä ja kasvillisuus, puhdas, raikas ilma, joka täytti keuhkoni niin, että ikään kuin ensimmäistä kertaa kuukausiin pystyin hengittämään oikeasti. Lähdin uteliaan pikkulapsen tapaan kiipeämään polkua ylemmäs korkeammalle kiveltä kivelle hyppien. Aluksi hain tasapainoa, mutta nopeasti tuntui kuin minun jalkani sen kuin sulautuivat kiviin. Itseasiassa tuntui mukavalta hypähdellä kiveltä kivelle. Ne ikään kuin hieroivat jalkani ja hemmottelivat jokaista hermopistettä siellä.

Mitä pidemmälle kiipesin sitä enemmän sukelsin toisenlaiseen maailmaan. Mitä enemmän kuljin eteenpäin sitä enemmän sain virtaa vain jatkaa. Halusin nähdä kaiken kauneuden joka avautui silmilleni pikkuhiljaa kiusaten ja herättäen mielenkiinotoani seuraaviin askeliin. Halusin kuulla kaikkia sen paikan erilaisia ääniä, jotka välillä olivat lintujen, välillä porojen ja välillä koko paikan elämän ääniä. Halusin tuntea minun sisäistä lasta, joka unohti kaikki huolensa ja alkoi juoksemaan eteenpäin malttamattomana, lasta, joka ei kykene peittelemään innostuksensa vaan antaa sen säteillä kilometrien päähän. Halusin aistia kaiken puhtaan energian, joka kumpusi puista, kivistä ja vedestä, joka virtasi vuorten syvimmistä syövereistä. Puhtaus, huolettomuus ja viattomuus ovat joka puolella ja saavat myös sieluni lepäämään ja unohtamaan kaiken sen, mikä on joskus aiheuttanut muualla kuin tässä hetkessä olemista. Tämäkö on täydellisyys? Mitä korkeammalle kiipeän tunnen yhä enemmän kiitollisuutta. Kiitollisuutta tästä hetkestä, menneistä ja tulevasta. Kiitollisuutta siitä, että pystyn näkemään tämän universumin kauneuden. Jokaisella hengen vedolla tunsin itseni ravituksi jumalattaren energialla. En voisi sanoin kuvailla miten mahtava ja kaunis äiti maa on. Miten paljon se antaa kun pelkästään katsoo sen kauneutta. Seisoin siellä ihailemassa sen kauneutta ja tunsin kun kehoni kauttaaltaan sai kylmiä väreitä.

Taisin kuulla puiden tyytyväisiä keskusteluja ja nauruja. Taisin törmätä eläimiin, jotka kulkivat vapaina piittaamatta ihmisistä ja heidän kantamasta taakasta. Siellä kaikki puut, vesiputoukset ja vuoret satoja vuosia vanhoja, mutta huolettomampia kuin kukaan ihminen. Siellä ne oli valmiita ottamaan meitä syliinsä ja puhdistamaan meitä huolistamme ja turhista ajatuksista, jotka kuluttivat energiamme, tukahduttivat sisäisen lapsemme ja veivät meidät jumalattaren kauneuden luota pois. Siellä Hän kuitenkin oli vesineen kivinen puineen lintuneen valmiina ottamaan meidät syliinsä ja antamaan meille mahdollisuuden nauraa kovaan ääneen, hypähdellä kiveltä toiselle, kaatua ja nousta, tanssia matkan tunturin huipulle ja tulla alas jälleen nukkumaan sikeää vauvan unta.

Kaikki on hyvin Äiti maan sylissä.